Ajatuksia syövästä ja liikunnasta

Syöpä ja liikunta. Moni varmaan ajattelee, että miten ne sopii yhteen. Stereotyyppinen kuva syöpäpotilaasta voi olla sängyssä hauraana makaava tyyppi, joka juuri ja juuri ehkä jaksaa vessassa käydä. No, nykyäänhän onneksi asia ei ole useinkaan näin, vaan ihminen voi sairastaa syöpää, mutta pystyy silti elämään suht normaalia elämää. Syöpä ei monestikaan näy päälle päin, vaan kuka tahansa kaupungilla vastaan tuleva voi sairastaa syöpää.

Pitkällä aamulenkillä Tessan kanssa

Kun sain kesällä tiedon, että syöpäni on levinnyt, kysyin (tai itse asiassa parempi puoliskoni kysyi), kuinka paljon ja minkälaista liikuntaa voi harrastaa. Lääkäri vastasi, että voin liikkua kunnon ja jaksamisen mukaan. Tätä ajatusta olenkin sitten pitänyt mielessä. Onneksi olen ollut tähän mennessä niin hyvässä kunnossa sytostaattihoitojen jälkeenkin, että olen jaksanut käydä Tessan kanssa lenkillä. Ainoastaan muutamana päivänä olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut lähteä ulos tai edes pukea vaatteita päälle. Välillä lenkit ovat toki olleet hidasta köpöttelyä, mutta sitten taas on ollut parempia päiviä, jolloin olen viipottanut jo aika reipastakin vauhtia. Nyt on ollut pidempi tauko sytostaateista, ja parempi puoliskoni huomattikin tässä jokin aika sitten, että nyt alkaa olla jo se normivauhti, kun hän ei oikein enää pysy perässä. :)

Syksyn tullen aloitin myös muita säännöllisiä liikuntaharrastuksia. Syyskuun alussa alkoi rintasyöpänaisten jumppa, jota on 1½ tuntia kerran viikossa. Tavallisesti tuo tuntuisi liian iisiltä ja rauhalliselta, mutta tässä tilanteessa se on juuri sitä mitä tarvitsen. Jumppa on suunniteltu niille, jotka ovat läpikäyneet rintasyöpäleikkauksen ja mahdollisesti myös imusolmukkeiden poiston. Siinä tehdään paljon liikkeitä, jotka avaavat rintakehää ja laittavat imunestekierron liikkeelle. Myös lihaskuntoliikkeitä tehdään, mutta kevyesti, ja keskitytään keskivartalon lihaksiin. Lopussa on aina venyttely ja rentoutus, jossa melkein poikkeuksetta torkahdan.

Aamulenkiltä tämäkin. Tyyntä ennen myrskyä

Toinen harrastus, minkä parissa jatkan, on rivitanssi. Siinä tulee käytettyä sekä kroppaa että päätä, kun täytyy keskittyä muistamaan askeleet. Rivitanssi on hyvää myös esim. luustolle, sillä kaikenlaiset hypyt vahvistavat luustoa. Jostain kuulin myös, että hyppiminen nostaa valkosoluarvoja, joten se on erityisen hyödyllistä silloin, kun sytostaatit niitä laskevat.

Vaikka tunnen oloni yleensä ottaen melko pirteäksi ja pystyn liikkumaan ja elämään aika normaalisti, täytyy kuitenkin itselleen myöntää, että oman kehon kapasiteetti on rajallinen. Ihan kaikkea en jaksa tehdä, esimerkiksi rasittavampaa lihaskuntotreeniä. Täytyy vain hyväksyä, että tällä hetkellä tilanne on tämä ja antaa kehon myös levätä eikä vaatia siltä liikoja. Kovasti tekisi mieli kokeilla kahvakuulailua ja muuta kovempaa treeniä, mutta vielä se on jäänyt.

Kehonkuva ja ylipäätään ajatukset omasta kehosta ovat kyllä muuttuneet paljon sairastumisen myötä. Kun vielä keväällä mietin lähinnä miltä kroppa näyttää, paljonko painan ja paljonko saan lihasta kasvatettua, nyt ajattelen sitä, miten voittaisin kropassani mylläävän vihollisen, pysyisin terveenä ja voisin hyvin. Ulkonäkö on sivuseikka, kun on kyse terveydestä.